Tässä kolmen blogitekstin sarjassa esittelen teille kaikki aikuiselämän kotini. Ensimmäisenä vuorossa opiskeluaikojeni asunnot Helsingissä.
Muutin ylioppilaaksi kirjoitettuani Turun lapsuudenkodistani Helsingin ytimeen, Kallioon. Ensimmäinen kotikoloni oli opiskelija-asuntolan kaikista pienin huone: ikimuistoiset 6,5 neliötä! Silti olin haltioissani saadessani sisustaa kaikki nuo ”ikiomat” neliöni.

Parasta tuossa huoneessa oli ehdottomasti rakennuksen 50-lukua henkivä leveä ikkunalauta, jolle mahduin juuri ja juuri istumaan. Ensi töikseni ompelinkin siihen värikkään kukkakuvioisen patjan ja samaa kuosia olevan tyynyn haaveiluhetkiäni pehmentämään. Sängyn stailasin päiväsajaksi sohvaksi ja tila riitti näin ihan hienosti. Tuolloin vielä hyvin pieni peltipurkkikokoelmani pääsi piristämään kämppikseni kanssa yhteistä keittiötä.
Parin vuoden kuluttua muutin puolisoni kanssa tuon samaisen asuntolan isompaan perheasuntoon. Se oli hyvin pieni kolmio (about 35 neliötä), mutta olin tosi innoissani saadessani sisustaa piskuisen huoneeni jälkeen peräti kolme huonetta. Ja kyllä: sain myös kolme leveää ikkunalautaa omakseni, ai että! Silloin maltoin jo tehdä parille niille ihania asetelmiakin – istumisen jälkeen se on ehdottomasti toiseksi paras puoli leveissä ikkunalaudoissa. Tuolloin sisustustyylini alkoi myös pikkuhiljaa selkeytymään ja huoneet saamaan runsaammin värejä yllensä.

”Oo sä oot asunut opiskeluvuodet Kalliossa: siellä yöelämän välittömässä läheisyydessä!”, on minulle useasti ihasteltu. Olin kuitenkin tuolloin(kin) aika nössö baarielämästä nauttija. Sitäkin enemmän nautin sen sijaan jo opiskeluvuosinani kirpputoreista!
Kuka teistä muistaa Valtteri Vallilan makasiinit? Nuo valtavat hallit Vallilassa, jonne viikonloppuisin kerääntyi valtavat määrät innokkaita ostajia ja myyjiä! Asunnoltani oli sinne vain puolisen kilometriä, niin voitte varmasti kuvitella, mihin tuhlasin opintorahani… Tämä olikin elämäni ensimmäisen ison kirppisbuumin aikaa.

Oi sitä tunnetta, kun löysin Aarikan peltipurkeistaan eroon haluavan myyjän tai virheettömän Erik Koldin keltaisten kukkapurkkien kokoelman kerralla! Järkevänä ja suunnitelmallisena ihmisenä hamstrasin myös pienen varastomme täyteen vintage-huonekaluja ”sitten sitä seuraavaa isompaa kotia varten”. Joinain sunnuntaina oli pakko olla menemättä ”Valtsulle”, koska olin tuhlannut pienen omaisuuden sinne jo lauantaina – huh, kuinka tuo menemättömyys vaatikin sisua.
”Tulisiks sä pikkusen auttamaan ja kantamaan mun kaa yhtä pöytää?”
Yksi lukuisista puheluista puolisolleni, kun tarvitsin kantoapua ostoksilleni
(kyllä, kyseessä oli valtava ruokapöytä!)

Kalliossa vierähti viisi ensimmäistä vuottani pääkaupunkiseutulaisena. Vaan minne suuntasimme sitten? Ja millainen kirppisbuumi koittikaan seuraavassa kodissa? Sen pääset lukemaan viikonloppuna.
Aurinkoa!